Aikamme psykoanalyysissa Freudin merkitys on kiistaton. Hänen vaikutuksensa lienee poikkeuksellinen; muissa tieteissä yksilölliset panokset ovat harvoin saaneet yhtä ratkaisevaa merkitystä. Verrattavia hahmoja kuitenkin löytyy. Darwinin vaikutus biologiassa ja Einsteinin merkitys fysiikassa muistuttavat ohittamattomuudessaan Freudin keskeistä asemaa psykoanalyysissa. Freudin vaikutus ei kuitenkaan rajoitu psykoanalyysiin. Hänen merkkipäivänään lienee mahdollista aloittaa parilla sanalla Freudin ajankohtaisesta merkityksestä varsinaisen psykoanalyysin ulkopuolella.
Freud on ratkaisevasti vaikuttanut moneen 1900-luvun taidesuuntaukseen – kuten esim ekspressionismiin ja surrealismiin. Kulttuurin alueella Freudin merkitys on edelleen suuri. Se voi näkyä taiteilijan aiheessa, mutta myös hänen tavassaan lähestyä aihettaan. Selvimmin Freudin vaikutus näkyy taiteen tutkimuksessa. Tämä on ymmärrettävää sitä taustaa vasten että taiteen tutkija lähestyy kohdettaan niin kuin psykoanalyytikko analysoitavaa: molemmissa tilanteissa ymmärretään että kohde on monimerkityksellinen, ja molemmissa pyritään usein hämmentävästä kokonaisuudesta löytämään jotakin ymmärrettävää. Viime vuosikymmeninä Freudin vaikutus taiteen tutkimuksessa on ollut ilmeinen sekä Euroopassa että USA:ssa.
Jos laajentaa perspektiiviä, voi todeta että koko länsimainen ihmiskäsitys on peruuttamattomasti Freudin psykoanalyysin värittämä. Yleisesti ajatellaan että ihmisellä on pyrkimyksiä joista hän ei aina ole tietoinen, että seksuaalisuudella on perustavanlaatuinen merkitys, ja että lapsuuden kokemukset vaikuttavat myöhempäänkin elämään. Nämä käsitykset luovat perustan mm nykyaikaiselle sosiaalityölle ja kasvatustieteen sovelluksille. Lastensuojelulakimme noudattaa keskeistä psykoanalyyttista periaatetta: lapsella ja nuorella on oltava riittävän turvalliset olosuhteet – ei vain fyysisen hyvinvoinnin takia, vaan oleellisesti siitä syystä että ainoastaan vakaissa puitteissa hän voi rakentaa omavaraisuuteen johtavia mielellisiä rakenteita. Vaikka Freud ei tietenkään ole ainoa tämän näkemyksen puolustaja, hän on ilman muuta sen tärkeimpiä vaikuttajia.
Kun luo katseen psykologiaan ja psykiatriaan voi sanoa että Freud näilläkin alueilla vaikuttaa mm psykoanalyyttisesti värittyneen ihmiskuvan kautta. Onkin todettu, että Freudin tärkeimpiä ansioita yleisessä psykologisessa ja psykiatrisessa työssä on vaatimus siitä, että ihmisiä on kuunneltava, yksilöllisiä kokemuksia on arvostettava, ja ihmisten autonomiaa on kunnioitettava. Missä määrin psykologiassa ja psykiatriassa sitten nähdään yhteyksiä psykoanalyyttisen ja muitten näkökulmien välillä on pitkälle asenne-kysymys. Näkemys eri näkökulmien rikastuttavasta vaikutuksesta taitaa tänään olla yleisempi kuin kilpailua korostava asenne. Esimerkkinä tästä mainittakoon tunnetun neurotieteen tutkijan ja nobelistin Eric Kandelin toteamus: neurobiologia tarvitsee psykoanalyysia, sillä missään muussa tieteessä ei ole kertynyt yhtä paljon tietoa nimenomaan mielen toiminnoista. Psykoanalyysi tarjoaa kartan joka auttaa suunnistamaan myös mielen neurobiologista substraattia tutkiessa.
Näistä laajemmista yhteyksistä siirryn Freudin perinnön kohtaloihin psykoanalyysin sisällä, eli ajankohtaisen psykoanalyysin olemukseen. Vaikka onkin totta että perinnetietoisuus psykoanalyysissa on ilmeinen, ja että alan klassikoita sekä luetaan että kunnioitetaan, tämän päivän psykoanalyysi on erilainen kuin eilinen psykoanalyysi. Otan esiin kaksi asiaa jotka mielestäni ovat keskeisiä nimenomaan modernissa psykoanalyysissa. Tämän jälkeen asetan lyhyesti psykoanalyysin muutoksia laajempaan perspektiiviin. Lopuksi sanon pari sanaa psykoanalyysin tulevaisuudesta.
Freudille itselleen oli alusta asti selvää että ihminen suuntautuu toiseen, ja että tämä toinen – eli objekti – on subjektiin piirtynyt. Tämä näkemys vahvistuu Freudin myöhäisessä tuotannossa. Ns strukturaalisen teorian mukaan persoonallisuus rakentuu pitkälle tärkeiden toisten heijastumisista, ja mielen toiminnot ovat ikään kuin vuoropuheluja sisältä tulevan tarpeen ja objektin heijastumien välillä. Tämän mukaan Toinen on siis osa itseä. Jos ajattelee psykoanalyysin kehitystä viime vuosikymmeninä, voi sanoa että tämä Toisen tärkeys osana itseä on edelleen korostunut; tämä lienee modernin psykoanalyysin tärkeimpiä muutoksia.
Muutos näkyy erityisesti nykyaikaisessa tavassa katsoa psykoanalyyttista menetelmää. Kuva toisesta on siis piirtynyt itseen, ja se herää henkiin – tai ”aktualisoituu” – ajankohtaisissa elävissä suhteissa. Tätä ilmiötä kutsutaan tunnetusti transferenssiksi. Vastatransferenssi taas – sanan laajassa merkityksessä – kuvaa ilmiötä jossa toinen, esim. analyytikko, mukautuu annettuun kuvaan. Näiden ilmiöiden kuvauksissa käytetään usein draamasta otettua metaforaa: analysoitava pyrkii tiedostamattaan pystyttämään näytelmän jossa toisella on tietty rooli. Jos psykoanalyytikko huomaamattaan rupeaa toimimaan analysoitavan odotusten mukaan, puhutaan ”enactmentista”. Tässä yhteydessä voi sanoa että modernissa psykoanalyysissa on kaksi ominaispiirrettä. Ensinnäkin se fokusoi analysoitavan tapaan kokea analyytikkonsa; transferenssi on siis noussut yhä keskeisemmäksi tarkastelun kohteeksi. Toiseksi tätä transferenssia tutkitaan tänään erityisesti analyytikossa heränneiden tunteiden, impulssien ja toiminnan kautta. Lyhyesti voi sanoa: modernille psykoanalyysille analyytikkoon suuntautuneet tunteet ovat analysoitavan persoonallisuuden näyttämö. Tämä on johtanut psykoanalyysiin jossa analyyttinen suhde on noussut keskiöön. Fokusoiminen analyytikon kokemuksiin – väylänä analysoitavan kokemusmaailmaan – on ajankohtaisen psykoanalyysin erityisiä tunnusmerkkejä.
Tällä näyttämöperspektiivillä on alkunsa Freudin ajattelussa, mutta sen esiin nostaminen ja kehittäminen on pitkälle brittiläisen psykoanalyysin ansiota. Psykoanalyyttisessa maailmassa oli kauan vastakkainasettelu yllämainitun näkemyksen ja ns ”klassisen” katsantokannan välillä. Anglosaksisessa maailmassa kiista oli brittiläisen ja amerikkalaisen psykoanalyysin välinen. Tämä asetelma on oleellisesti muuttunut. Myös amerikkalaiset psykoanalyytikot korostavat tänään nimenomaan psykoanalyyttisen suhteen tärkeyttä. Tyypillisintä nykyaikaiselle amerikkalaiselle analyysille lienee suhtautuminen psykoanalyytikon asemaan analyyttisessa prosessissa. Kun Euroopassa yleensä tutkitaan analyyttista suhdetta analysoitavan persoonallisuuden heijastumana, osa amerikkalaisista korostaa kuinka psykoanalyytikko itse vaikuttaa analyyttisen suhteen sisältöön. Tämä ilmiö on aikaisemminkin tunnistettu: uutta on suhtautuminen siihen. Aikaisemmin tätä vaikutusta on pidetty riskinä jota on syytä välttää – on puhuttu analyyttisen suhteen ”kontaminaatiosta” – mutta yllämainitut amerikkalaiset psykoanalyytikot pitävät sitä ohittamattomana tosiasiana. He lähtevät siis siitä että analyytikko aina, halusipa hän sitä tai ei, vaikuttaa psykoanalyyttisen prosessin sisältöön, ja he suhtautuvat siihen hyväksyvästi. Jotkut puhuvat psykoanalyyttisen tilanteen yhteisestä luomisesta. Tämän mukaan analyyttinen tapahtuma ei ole vain analysoitavan persoonallisuuden heijastumaa, vaan analyytikko itse on mukana muokkaamassa sitä. Psykoanalyyttinen prosessi nähdään tällöin yhteisenä asiana, ja analyytikon tehtävä ei ole vain tutkia, vaan myös luoda jotakin analysoitavan kanssa.
Toinen elävöityy psykoanalyyttisessa tilanteessa: tämä on modernin psykoanalyysin ensimmäinen pääpiirre. Psykoanalyytikon kokemukset, ja hänen vaikutuksensa, ovat erityisesti aikamme psykoanalyysin tunnusmerkkejä. Tähän kehitykseen ei ole suhtauduttu ristiriidattomasti, ja siitä on meidänkin maassa käyty keskustelua.
Toisen korostunut merkitys on pitkän kehityksen tulos, ja se on suuressa määrin psykoanalyysin sisäisen muutoksen tuotos. Psykoanalyysi ei ole kuitenkaan elänyt umpiossa. Ulkoa tulevien vaikutteiden lähteet ovat vuosien saatossa vaihdelleet: kolmekymmentäluvulla suuntauduttiin antropologiaan ja sosiologiaan, kahdeksankymmentäluvulla kirjallisuustieteeseen ja filosofiaan. Tunnusomaista viime vuosikymmenen psykoanalyysille on ulkoa tulevien vaikutteiden merkitys ja laatu. Psykoanalyysi tänään on muille tieteille eilistä avoimempi, ja vaikutteiden sisältö on tälle päivälle spesifi.
Psykoanalyysin vaikutteet tulevat tänään aikaisempaa enemmän empiirisestä tutkimuksesta. Kaksi tutkimusalaa ovat viime vuosikymmenenä olleet erityisen vaikutusvaltaisia. Ensimmäinen on vauvatutkimus. Akateemisessa psykologiassa on jo pitemmän aikaa observoitu vauvoja ja heidän äitejään: standardoiduissa olosuhteissa – eli laboratorioissa – on tutkittu sekä vauvojen psykologisia funktioita että vauva-äiti-suhteen ominaispiirteitä. Viime aikojen vauvatutkijoista osa on saanut myös psykoanalyyttisen koulutuksen, tai he ovat ainakin psykoanalyyttisesti valveutuneita. Vastavuoroisesti vauva-tutkijoiden löydöille on psykoanalyysissa annettu paljon painoarvoa. Voi siis todeta, että näiden kahden alan välillä on ollut selvää vuorovaikutusta. Vauvatutkimuksen ansiosta psykoanalyysissa on syntynyt erityistä kiinnostusta vastavuoroisuuden merkitystä kohtaan. On myös paljon mietitty niitä toimintoja jotka näkyvät äidin ja vauvan keskinäisessä mukautumisessa sekä näiden funktioiden analogioita psykoanalyyttisessa suhteessa. Yleisesti voi sanoa että vauvatutkimuksen ansiosta psykoanalyysissa on näkynyt lisääntyvää kiinnostusta varhaisia psyykkisiä toimintoja kohtaan, samalla kun psykoanalyyttinen käsitys Toisen tärkeydestä on saanut tältä viereiseltä alalta myös empiiristä tukea.
Akateemisen psykologian vauva-tutkimuksen ja varsinaisen psykoanalyysin välillä on tiettyjä eroja, mutta tutkimuskohteet ovat molemmissa tieteissä samansuuntaiset. Psykoanalyysille toisen tärkeän tutkimuskentän kohdalla ero on lähtökohtaisesti suurempi. Tämä toinen kenttä on neurotieteiden alue. Vuorovaikutus psykoanalyysin ja neurotieteiden välillä on 90-luvulta lähtien ollut intensiivinen, ja voi sanoa että molemmilla aloilla on ollut kiinnostusta toista osapuolta kohtaan. Neurotieteiden piirissä kiinnostus johtunee ainakin osittain tarkentuneista tutkimusmenetelmistä. Neuraalista aktiviteettia on pystytty visualisoimaan yhä tarkemmin, samalla kuin on voitu hahmottaa yhä monimutkaisempia funktioiden kokonaisuuksia. Tämän johdosta on voitu tarttua ilmiöihin jotka aikaisemmin ovat pysyneet neurotieteiden ulottumattomissa, kuten esim. tunteisiin ja tietoisuuteen. Ja vaikka neurotieteissä tarkoitetaankin tällä sanalla jotakin muuta kuin psykoanalyysissa, tiedostamattomat prosessit ovat viime vuosina olleet myös neurotieteilijöiden kiinnostuksen kohteena. Uusista tutkimusmenetelmistä johtuen neurotieteissä on siis nyt voitu tutkia ilmiöitä jotka kauan ovat olleet nimenomaan psykoanalyysin tutkimuskenttää.
Psykoanalyysin puolella taas on mielenkiinnolla seurattu kuinka neuraalisessa substraatissa on näytetty psykoanalyysille tärkeiden ilmiöiden vastineita. Kiinnostusta on herättänyt sekin, että tässä substraatissa on pystytty visualisoimaan psykoterapeuttisen ja psykoanalyyttisen hoidon vaikutusta. Ns kova tiede on antanut vahvistusta psykoanalyysin tutkimille ilmiöille, mikä tietenkin on ollut analyytikoille mieluista. Neurotieteiden anti ei kuitenkaan rajoitu tähän. Nykyaikaisen neurotieteen ja psykoanalyysin tutkimuskohteet ovat osittain samat. Molemmissa tutkitaan monimutkaisia kokemuksellisia ilmiöitä. Ero on siinä, että neurotieteissä pyritään viime kädessä ymmärtämään miten nämä ilmiöt ovat johdettavissa neuraalisten prosessien lainalaisuuksiin; tutkimuksen varsinainen pyrkimys on siis nimenomaan neuraalisten lainalaisuuksien selvittely. Psykoanalyysissa taas pysytään kokemuksen ”sisällä.” Tässä tieteessä pyritään ymmärtämään psyykkisten edustajien työn lainalaisuuksia, eikä mennä representatiivisen maailman ulkopuolelle. Alat ovat kuitenkin lähellä toisiaan tutkiessaan kokemuksellisia ilmiöitä, ja vaikka neurotieteissä pyritäänkin valaisemaan neuraalista aktiviteettia, niissä syntyy kuvaa myös kokemuksellisesta maailmasta. Kokemuksille rakennetaan neurotieteissäkin malleja, ja lienee selvää että psykoanalyysi voi hyötyä niistä. Tämän lisäksi voi olettaa että neurotieteiden löydökset voivat näyttää suuntaa myös sille, mitä psykoanalyysissa kannattaa tutkia. Vastavuoroisesti neurotieteet voivat – kuten jo alussa totesin – hyötyä psykoanalyysissa piirretyn kokemusmaailman kartoituksesta.
Olen nostanut esiin kaksi seikkaa jotka mielestäni ovat nykyaikaiselle psykoanalyysille tunnusomaisia. Ensimmäinen on objektin merkitys subjektin osana. Tähän liittyen korostetaan nykyään psykoanalyytikon merkitystä psykoanalyyttisessa prosessissa. Kuten todettiin, usein fokusoidaan siihen mitä tapahtuu analysoitavan ja analyytikon kohtaamisessa, joskus toteamalla että tässä luodaan yhdessä jotakin uutta. Tällöin korostetaan usein kuinka uudessa kohtaamisessa tapahtuu jotakin odottamatonta ja uusille väylille vievää. Tämä on modernin psykoanalyysin ensimmäinen piirre. Toinen on vuorovaikutus vauvatutkimuksen ja neurotieteiden kanssa. Voidaanko vetää mitään johtopäätöksiä näiden tunnusmerkkien merkityksistä?
Vauvatutkimuksessa ja neurotieteissä ei ajatella suppean syy-seuraus-mallin mukaan: ei ajatella että yksittäinen asia johtaa johonkin tiettyyn, yksittäiseen, ilmiöön. Molemmilla aloilla operoidaan monimutkaisilla kokonaisuuksilla. Vauvatutkimuksessa nämä kokonaisuudet koostuvat kokemuksen eri dimensioiden edustajista (jotka ovat jatkuvassa interaktiossa kuten soitinjaostot orkesterissa), neurotieteissä taas kokonaisuudet koostuvat hermojärjestelmien verkoista löydettävistä interaktiivisista prosesseista. Tieteellinen paradigma on systeemiteoria, jossa ei etsitä yksittäisiä syitä, vaan nähdään joukko edustajia ja prosesseja jotka vaikuttavat toisiinsa, organisoituen uusiksi, odottamattomiksikin, kokonaisuuksiksi. Järjestelmät eivät ole kovinkaan ennustettavia, vaan muuttuvassa tilassa. Tämä vastaa nykyaikaista mallia psykoanalyyttisen kohtaamisen odottamattomista seurauksista. Yleistäen voitaneenkin todeta että modernissa psykoanalyysissa operoidaan käsitteillä jotka valaisevat hetkiä jolloin jotakin uutta syntyy; jotka nostavat esiin eteenpäin menemisen ehtoja ja analyyttisen kohtaamisen sisältämiä mahdollisuuksia. Millä tavalla tämä eroaa eilisen psykoanalyysista?
Freudia käsittelevässä kirjassaan ranskalainen filosofi Paul Ricoeur luo katsauksen ymmärtämisen ja itse-reflektion ilmiöihin. Hänen mukaansa joudumme reflektoimaan sillä emme tunne itseämme välittömästi. Tulemme näkyviin monimerkityksellisten symbolien kautta; niitä tulkitsemalla voimme tutustua itseemme. Itse-reflektio ei kuitenkaan ole yhtenäinen ilmiö: filosofisessa perinteessä on havaittavissa kaksi vaihtoehtoista reflektion ”suuntaa.” Ensimmäinen on ”taaksepäin.” Tämän vaihtoehdon mukaan löydämme itsemme historiallisista ja rakenteellisista juuristamme. Kuten Freudin regressiivisessä mallissa katsomme silloin lapsuuteen ja alkuperäisiin mentaalisiin rakenteisiin. ”Todellinen itse” löytyy niistä enemmän tai vähemmän piilossa olevista historiallisista jäänteistä joihin saatamme päästä tulkinnan kaivaustyöllä. Psykoanalyyttisesti puhuen: itse-reflektio on menneisyyden kirjoittaman psyykkisen todellisuuden lukemista. Tämä on reflektion arkeologia. Löydämme itsemme kääntymällä taaksepäin.
Arkeologian viereen Ricoeur asettaa itse-reflektion teleologian. Hegelin ”Hengen Fenomenologia” toimii tämän mallin esimerkkinä. Hegelin filosofiassa ihmisen, mutta myös historian, totuus ei ole menneisyydessä, vaan tulevassa. Ihminen ja kulttuuri ei saa merkitystään siitä mitä on, eikä siitä mitä on ollut, vaan siitä mihin historia on menossa. Tämä hetki saa merkityksensä tulevasta. Tavoitteessaan historia löytää totuutensa. Ihminen ei löydä itseään menneisyydestään, vaan tulevaisuudesta. Tuleva määrää sen kuka olen.
Ricoeur konkretisoi tätä reflektion suuntien dialektiikkaa lukemalla Sofokleen näytelmää Kuningas Oidipusta. Kuten tunnettua, näytelmä alkaa Theebasta: kaupungissa riehuu rutto, ja Oidipus haluaa selvittää sen syytä. Arkeologisen lukemisen mukaan näytelmä katsoo taaksepäin, siihen menneisyyden rikokseen johon Oidipus on syyllistynyt tappaessaan isänsä ja naidessaan äitinsä. Näytelmän painopiste on jo tapahtuneessa, menneisyydessä, tai kehityksellisesti puhuen: niissä haluissa jotka menneisyys on kirjoittanut ihmiseen. Tämän lukutavan mukaan näytelmän keskushahmo on sfinksi, joka edustaa lapsuuden seksualiteettia, menneisyyden ohittamattomuutta.
Toisen tulkinnan mukaan näytelmä ei katso taaksepäin, vaan eteenpäin. Tässä lukutavassa määräävää on tietoisuuden tulevaisuus. Oidipus on totuuden etsijä: hän haluaa tietää. Tämän mukaan tietoisuuden, tai tiedostamisen, prosessi on näytelmän liike. Oidipus Rex katsoo eteenpäin. Tässä lukutavassa näytelmän keskushahmo on Teiresias, sokea ennustaja ja tietäjä.
Ricoeurin mukaan Freudin psykoanalyysi on manifesti arkeologia: psykoanalyysi katsoo taaksepäin. Se on tiede joka tutkii psyykkistä todellisuutta, eli sitä annettua realiteettia jonka menneisyys on meihin kirjoittanut. Freudin psykoanalyysi suuntautuu annettuun psyykkiseen kudokseen, olemassa olevaan psyykkiseen todellisuuteen jolla on historialliset juuret. Ricoeurin mukaan sfinksi on Freudin itse-reflektion hahmo. Hän löytää kuitenkin Freudin teksteistä myös implisiittisen teleologian, eli suunnan eteenpäin, mutta sen erittelemiseen ei ole nyt aikaa.
Nykyaikaista psykoanalyysia tarkasteltaessa voi ajatella että muutos suhteessa eilisen psykoanalyysiin on itse-reflektion suunnan kääntymisessä. Modernissa analyysissa katse on kääntynyt eteen. Ollaan aikaisempaa vähemmän kiinnostuneita siitä mitä on ilmiöiden ”takana.” On käännytty sitä kohti joka on edessäpäin, ja sitä joka mahdollistaa edessä olevan. Kiinnostuksen kohde on psykoanalyyttisen kohtaamisen luomissa mahdollisuuksissa, eli edessä olevissa potentiaaleissa. Menneisyyden kirjoittama piilotajunta on tämän päivän psykoanalyysissa jäänyt vähemmälle huomiolle. Modernin psykoanalyysin hahmo ei ole sfinksi, vaan Teiresias. Muutoksen radikaalisuudesta voidaan keskustella, kuten myös sen seuraamuksista. Näiden asioiden pohdinta on jätettävä toiseen kertaan.
Lopuksi pari sanaa psykoanalyysin tulevaisuudesta.
Juhlimme tänään Freudin syntymää, mutta milloin psykoanalyysi syntyi? Tästä on olemassa pääasiassa kaksi tulkintaa. Ensimmäisen mukaan psykoanalyysi syntyi sinä syyskuun päivänä 1897 kun Freud kirjoitti Fliessille heränneistä epäilyistään. Ehkä hänen potilaansa tarinat eivät kerrokaan historiallisista tapahtumista, vaan menneisyyden toiveista? Sinä päivänä psyykkisen todellisuuden käsite syntyi. Toisen tulkinnan mukaan psykoanalyysi syntyi Unien tulkinnan ilmestyessä muutama vuosi myöhemmin. Kuten tunnettua, tässä kirjassa Freud luo perustan koko myöhemmälle psykoanalyysille. Kirjan viimeisissä lauseissa pohditaan unen mahdollisuutta ennustaa tulevaisuutta. Freudin toteaa: Uni nähdään aina nykyajassa, mutta sen sisältö määräytyy unen näkijän menneisyydestä. Menneisyys on kirjoittanut tämän päivän toiveiden käsikirjoituksen. Uni on näiden toiveiden ilmentymä, ja siinä määrin kuin ihminen muokkaa tulevaisuutensa toiveidensa mukaan, se voi toimia ennustuksena.
Tästä voi vetää kolme johtopäätöstä. Ennustus on aina henkilökohtainen. Se kertoo ennustajan omista toiveista, toiveista jotka määräytyvät hänen kokemuksistaan. Ja kolmanneksi: tulevaisuus on riippuvainen tekijöidensä panoksesta, eli mikäli haluaa jotakin, sen eteen on tehtävä työtä.
Naurun ja unohduksen kirjassa Milan Kundera kertoo sodan jälkeisestä Aristoteles-tutkimuksesta Tsekkoslovakiassa. Klassikot, kuten Aristoteleksen teokset, olivat sallittua luettavaa, joten ne löytyivät filosofian laitoksilta. Sekundaarikirjallisuus, eli Aristotelesta kommentoiva kirjallisuus, oli sen sijaan kiellettyä. Aristoteles-tutkimus oli kuitenkin varsin korkeatasoinen, ja myös kansainvälisesti arvostettu. Kunderan mukaan korkea taso johtui tutkijoiden riippuvuudesta ainoastaan Aristoteleen omista teksteistä. Syventyminen alkuperäisteksteihin johti tiedon kukoistukseen.
Oma toiveeni psykoanalyysin tulevaisuudesta on dialektinen. Toivon että psykoanalyysin sisällä huomennakin tutkitaan sitä mikä on nimenomaan sille ominaista, ja että tätä tehdään niillä keinoin jotka ovat varsinaisesti psykoanalyyttisia, eli psykoanalyyttisen prosessin kautta. Toivon myös että psykoanalyysi voi olla avoin muita tieteitä kohtaan, kirjallisuuden tutkimuksesta neurotieteisiin asti. Psykoanalyysin on toisaalta varjeltava omaa aluettaan, toisaalta pysyttävä avoimena. Jos jompikumpi suhtautumistapa saa ylivallan, riskinä on joko ominaislaadun menetys tai näivettyminen. Toivon myös että psykoanalyysissa jatkossa pyrittäisiin nimenomaan psyykkisen todellisuuden tutkimiseen, samalla kuin uskon että uusien mahdollisuuksien tutkiminen on oleellista. Toivon että psykoanalyysin arkeologia voi elää sen teleologian ohessa. Tällaisessa dialektiikassa luulen parhaiten varjelevamme Freudin perintöä.